lauantai 11. lokakuuta 2008

Odotushuone oli valkoinen. Ra-ta-ta-tat. Ra-ta-ta-tat. Ra-ta-ta-tat. Kynnet osuivat lasisen pöydän pintaan. Aika mateli. Flap, flap, flap. Joku pläräsi lehteä. Sekunti. Minuutti. Tunti. Olin varma ettei hoitaja ikinä tulisi. Olin varma, että tässä oli kaikki. Juuri ennen kuolemaa koko elämä välähtää silmien ohi. Viimeinen hetki katua kaikkea pahaa ja iloita kaikesta hyvästä. Siksikö olin tässä? Ei, nyt ei ollut kyse minusta. Halusin pois. Ahdisti. Lähdin juoksemaan päättömästi ja törmäsin lasioveen. Elämä välähti ja sillä hetkellä tajusin, ettei kyse koskaan ollutkaan minusta. Jostain kuului syntyvän vauvan itku.