Mikä siinä on että aina haluaa sitä, mitä ei voi saada? Pieni merenneito halusi olla ihminen, pinokkio halusi olla oikea poika, Shrekin Fiona halusi olla normaali ihminen, ja ennen kaikkea, miksi ihminen haluaa aina olla sitä mitä ei ole tai ei voi saavuttaa? Itse usein yllätän itseni haaveilemasta siitä millaista olisi jos olisin aikuinen tai jos asuisin omillani tai jos ei olisi koulua tai jos.. Kuitenkin usein jos menettää jotain, myös sen jälkeen ymmärtää, mitä itsellä oli ennen menetystä. Ja sitten alkaa taas miettiminen mitä jos olisin sanonut, mitä jos olisin tehnyt.. Onko se ihmisen geeneihin kirjoitettu ettei osata olla onnellisia ja iloita asioista niin kuin ne ovat vai onko se vain yleistä ihmisen tarvetta valittaa jostain, vaikka sitten vain itselleen?
Olen monta vuotta miettinyt, millaista elämäni olisi jos minulla olisi enemmän kavereita koulussa ja jos ihmiset katsoisivat minua ylöspäin. Viimeyönä näin kuitenkin unta siitä miten valitsin puoleni luokassa. Ja aamulla mietin miksi unessanikin valitsin sen ei-suosittujen puolen. Ja nyt jonkin aikaa mietittyäni alan ymmärtää että itseasiassa valitsemani puoli ei olekaan niin huono. Minulla on ystäviä jotka oikeasti välittävät siitä miten voin ja mitä minulle kuuluu. Eikä minua haittaa se ettei minua ihailla. Voin elää ihaillen itse itseäni. Mielestäni olisikin siis tärkeää että kaikki löytäisivät omasta elämästään sen asian johon voisivat olla tyytyväisiä. Löytäisivät sen tekemänsä valinnan, ja miettisivät miksi valitsivat niin, ja miksi juuri se on paras vaihtoehto. Koska ei elämä sillä helpotu, että miettii miten asiat olisivat voineet olla. Kaikki on omista ajatuksista kiinni.

Kävelin tänään bussipysäkiltä kotiin ja ulkona oli jo pimeää. Olen aina pelännyt pimeää todella paljon ja viime vuosina vielä enemmän kuin ennen. Tänään kuitenkin huomasin ensimmäistä kertaa voivani kävellä rauhassa, ilman pelkoa ja ahdistusta. Rupesin väkisinkin miettimään mikä oli viimepäivinä muuttunut ja saanut pelkoni menemään pois. Toki aikaa on kulunut paljon enkä enää ole ihan lapsi joten luonnollistakin on että pelot pikkuhiljaa väistyvät. Mutta miksi juuri nyt? Silloin siinä kävellessäni päässäni syntyi ajatus siitä, että kun nyt olen jälleen joutunut kohtaamaan uusia ikäviä asioita, ovatko ne auttaneet minut vanhojen asioiden yli? Annettiinko minulle yksi ikävä asia lisää vain, jotta voisin toipua vanhoista haavoistani. En tiedä onko näin mutta ajatus siitä ainakin jollain lailla auttaa minua jaksamaan. Ehkä kaikelle sittenkin on tarkoitus.

Eka kerta

Kuuntelin tässä muutama päivä sitten kappaletta jonka sanat menivät suurin piirtein näin: "Eka kerta aina jännittää, silloin kaipaa vierelleen tosiystävää." En voinut olla miettimättä omaa ensimmäistä kertaani Vieraassa maassa, hyvän ravintolan vessassa, vieraan tarjoilijan väkisin ottamana. Mietin kokemustani ja kaikkea siihen liittyvää, sitä hyvää ja sitä pahaa. Tapahtuneesta on nyt reilu vuosi. Aluksi en uskonut voivani selvitä siitä. Halusin työntää kaiken pois mielestäni. Näin painajaista ja pelkäsin kaikkea. Ajan kanssa olen alkanut miettimään mitä hyvää olen tapahtuneesta saanut. Kasvoin ihmisenä, opin paremmin ymmärtämään mitä tarkoittaa tulla raiskatuksi, uskoani ihmisten hyvyyteen koeteltiin. Olen yhä usein peloissani ja osaltani olen pettynyt. Jokaisen ihmisen täytyy ensin perustella tekonsa itselleen, haluaisin tietää tämän miehen perustelun. Haluaisin tietää miksi tämä mies halusi ottaa minulta pois neitsyyteni, turvallisuuden tunteeni, kykyni olla suhteessa pelkäämättä miestä, kykyni sataprosenttisesti luottaa ihmisiin. Minulta vietiin kyky nauttia haluavista katseista, koska nyt joka kerta näen tuossa katseessa sen miehen, enkä edes muista tarkalleen mitä tapahtui. Toivottavasti vielä jonain päivänä muistini palautuu ja olen valmis kohtaamaan viimeisetkin asiat. En tunne vihaa enkä oikeastaan ole edes surullinen. Jollain tapaa vain tyhjä olo. Minulta otettiin jotain minkä olisin halunnut jakaa minulle tärkeän ihmisen kanssa. Ihmisen joka olisi ymmärtänyt hetken tärkeyden. Kai enemmän kuin mitään muuta, haluaisin tietää miksi niin tapahtui ja miten mies selitti tekonsa itselleen.

Painoasiaa

Painosta puhuminen on tabu. Aina ollut ja aina tulee olemaan. Se miten eri kulttuureissa suhtaudutaan painoon vaihtelee suuresti. Saako turistille kuitenkaan huomauttaa mitään painosta vaikka se olisi tarkoitettu positiivisena? Ja entä väärin ymmärretyt kommentit, onko niistä oikeus loukkaantua vai pitäisikö ne vain sivuuttaa siinä missä kaikki muutkin kommentit. Entä jos jollain on oikeus huomauttaa painosta niin kenellä se sitten on? Omalla perheellä, ystävillä, tuntemattomalla vai ravitsemusterapeutilla? Ja onko sekään oikeutettua että usein läheisen negatiivisena ymmärretty kommentti satuttaa enemmän kuin tuntemattomalta tullut kommentti? Eikö olisi reilua sivuuttaa kaikki kommentit samalla arvolla, miettimättä sitä keneltä kommentti tulee? Ettei läheisten tarvitsisi kärsiä suurempia omantunnontuskia toisen satuttamisesta kuin mitä tuntemattomien täytyy, etenkin kun tuntemattomia tuskin kiinnostaa. Eikö jokaisella olisi oikeus painaa juuri sen verran kuin painaa ja kenelläkään ei oliisi mitään sanottavaa siihen, ei negatiivista eikä positiivista. Kuitenkin painosta huomautettaminen aiheuttaa huomattavasti enemmän pahaa kuin hyvää mieltä.

Kuolleen miehen askeleet

Kävellen, matkalla minnekään. Istuen, ajatuksella tulevaan. Maaten, matkalla menneeseen? Kuollut, askeleet painautuneet multaan. Reitti yhä tallella, jonkun toisen kuljettavaksi. Jatkaako kukaan kulkua, pysyykö hengissä loppuun asti? Kuopataanko, korvataanko, annetaanko anteeksi? Unohdettujen muistojen maa. Kukkaniityllä yksi ystävistään, unohtaa mustan sydämen puhdistaa. Ikuinen kuolema kauniin peilin takana. Selviätkö kulta? Minun täytyy nyt mennä. Tuut, tuut, tuut. Katkaistun puhelun hälytysääni roikkuu ilmassa. Viimeinen asia mitä kuulet, kaikuu mielessä. Tuut, tuut, tuut.

Ymmärtämisasiaa

Mikä siinä on, että ihmiset ymmärtävät toisen tuskaa mutta eivät kuitenkaan tee asialle mitään? Mitä hyötyä on toiselle siitä että häntä ymmärretään jos sitä ei kuitenkaan tuoda esille? Sehän on sama kuin ei olisi ymmärretty ollenkaan. Ei toinen saa tietää kuitenkaan. Sitten toinen vain on itsekseen ja miettii että miksi häntä ei ymmärretä. Jossain vaiheessa olisi hyvä näyttää että ymmärtää toista ja että tietää että toisella ei mene hyvin. Jossain vaiheessa olisi aika auttaa. Muuten tulee taas lisää itsemurhia ja sitten mietitään miksi ei sanottu mitään sillon kun toinen vielä eli. Puhukaa ihmiset vielä kuin voitte! Kadutte muuten vielä myöhemmin.

Kävelen pimeää käytävää. Pelkään pimeää enkä tiedä, miksi kävelen tätä samaa pimeää käytävää joka päivä. Joka yö minä pelkään. Pelkään sitä unta mikä tuo kaiken minun luokseni uudestaan. Kaikki ne kokemukset joita en koskaan päässyt karkuun, kaikki ne kuvitelmat, joista joskus tulee totta. Ehkä tämä vielä joskus helpottaa, en tiedä. Juokseminen ei auta. Menneisyys takana saavuttaa minua, tulevaisuus edessä juoksee luokseni. Seison näiden kahden ajan törmäyspisteessä. Kaadun ja olen jälleen rikki.

Odotushuone oli valkoinen. Ra-ta-ta-tat. Ra-ta-ta-tat. Ra-ta-ta-tat. Kynnet osuivat lasisen pöydän pintaan. Aika mateli. Flap, flap, flap. Joku pläräsi lehteä. Sekunti. Minuutti. Tunti. Olin varma ettei hoitaja ikinä tulisi. Olin varma, että tässä oli kaikki. Juuri ennen kuolemaa koko elämä välähtää silmien ohi. Viimeinen hetki katua kaikkea pahaa ja iloita kaikesta hyvästä. Siksikö olin tässä? Ei, nyt ei ollut kyse minusta. Halusin pois. Ahdisti. Lähdin juoksemaan päättömästi ja törmäsin lasioveen. Elämä välähti ja sillä hetkellä tajusin, ettei kyse koskaan ollutkaan minusta. Jostain kuului syntyvän vauvan itku.

Hän istui lattialla jalat levällään kuin pieni lapsi. Valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseen olla rauhassa. Saadakseen ajatella. Hän oli lähestulkoon alasti. Niukka musta toppi peitti vain vaivoin hänen rintansa. Jalassa keltaiset tangat. "Ampiainen", hän ajatteli.
Pieni lapsi istuu lattialla alasti tuijottaen eteensä. Ei kontaktia. Hän ei halua kuunnella. "Autistinen", he sanovat. Olenko minäkin siis autistinen, kun istun mustassa topissani ja keltaisissa tangoissani lattialla. Aivan kuin se pieni lapsi. "Säälittävä", he vain toteavat ja jatkavat matkaansa. Tunnit kuluivat, tai kenties vain sekunnit, en enää tiennyt. Rasvaiset hiukset roikkuivat lättäninä olalleni. "Säälittävä", sana kaikui mielessäni. Laitoin kädet korvilleni, en halunnut kuulla. Lopulta nousin ja kävelin pois katsomatta taakseni. Silti tiesin pienen lapsen yhä istuvan siellä ja tuijottavan eteensä. Hän istuisi siellä aina.

Sana. Illuusio. Harhakuva. Mistä sitä koskaan tietää, mikä merkitys sanoilla on. Kuulija. Merkitystä ei ole sanotulla, vaan kuullulla, ja sillä, mitä jätetään sanomatta. Merkityksettömästä tulee merkiätyksellistä vasta kun se jätetään sanomatta. Mutta eihän kukaan halua kuulla lauseen loppua. Ihmiset haluavat uskoa.
Kysytään johdattelevia kysymyksiä ja suututaan jos vastaus ei mielytä. Eihän nainen, joka on valmistautunut juhliin monta tuntia, halua kuulla mitään pahaa. Kysymys "Miltä näytän?" onkin vain retorinen kysymys, johon on kuitenkin pakko vastata kuulijan toivomalla tavalla. Ei voi vastata "Rumalta", tai "Samalta kuin aina". On vastattava niin, että kuulija on tyytyväinen. Koskaan ei siis voi tietää, milloin toinen todella tarkoittaa sanojaan. Jäljelle jää vain se, mihin uskomme. Mikään sanottu ei koskaan ole todellista. Sanottu muuttuu kuulijan mukaan koska kuulemme, mitä haluamme kuulla.

Pala palalta murtui pois. En uskonut sitä. En halunnut. Käänsin katseeni tielle ja jäin odottamaan. Odottamaan uutta aamua. Uutta ystävää. Uutta, joka olisi valmis särkymään puolestani. Ketään ei tullut.

Lattialla on tyhjä maljakko. Se on särkynyt. Etkö näe kuinka sirpaleet ovat rauhallisia? Se on kauneimmillaan juuri nyt. Surullista kyllä, et näe kuinka kaunis se on. Sinulla on kiire siivota sirpaleet pois. Täytyy saada ehjä tilalle. Samalla tavoin, kun ihminen särkyy. Se ei ole enää täydellinen. Täytyy saada tilalle uusi. Mutta etkö näe, että se tarvitsee vain vähän liimaa?