Kävelin tänään bussipysäkiltä kotiin ja ulkona oli jo pimeää. Olen aina pelännyt pimeää todella paljon ja viime vuosina vielä enemmän kuin ennen. Tänään kuitenkin huomasin ensimmäistä kertaa voivani kävellä rauhassa, ilman pelkoa ja ahdistusta. Rupesin väkisinkin miettimään mikä oli viimepäivinä muuttunut ja saanut pelkoni menemään pois. Toki aikaa on kulunut paljon enkä enää ole ihan lapsi joten luonnollistakin on että pelot pikkuhiljaa väistyvät. Mutta miksi juuri nyt? Silloin siinä kävellessäni päässäni syntyi ajatus siitä, että kun nyt olen jälleen joutunut kohtaamaan uusia ikäviä asioita, ovatko ne auttaneet minut vanhojen asioiden yli? Annettiinko minulle yksi ikävä asia lisää vain, jotta voisin toipua vanhoista haavoistani. En tiedä onko näin mutta ajatus siitä ainakin jollain lailla auttaa minua jaksamaan. Ehkä kaikelle sittenkin on tarkoitus.

Eka kerta

Kuuntelin tässä muutama päivä sitten kappaletta jonka sanat menivät suurin piirtein näin: "Eka kerta aina jännittää, silloin kaipaa vierelleen tosiystävää." En voinut olla miettimättä omaa ensimmäistä kertaani Vieraassa maassa, hyvän ravintolan vessassa, vieraan tarjoilijan väkisin ottamana. Mietin kokemustani ja kaikkea siihen liittyvää, sitä hyvää ja sitä pahaa. Tapahtuneesta on nyt reilu vuosi. Aluksi en uskonut voivani selvitä siitä. Halusin työntää kaiken pois mielestäni. Näin painajaista ja pelkäsin kaikkea. Ajan kanssa olen alkanut miettimään mitä hyvää olen tapahtuneesta saanut. Kasvoin ihmisenä, opin paremmin ymmärtämään mitä tarkoittaa tulla raiskatuksi, uskoani ihmisten hyvyyteen koeteltiin. Olen yhä usein peloissani ja osaltani olen pettynyt. Jokaisen ihmisen täytyy ensin perustella tekonsa itselleen, haluaisin tietää tämän miehen perustelun. Haluaisin tietää miksi tämä mies halusi ottaa minulta pois neitsyyteni, turvallisuuden tunteeni, kykyni olla suhteessa pelkäämättä miestä, kykyni sataprosenttisesti luottaa ihmisiin. Minulta vietiin kyky nauttia haluavista katseista, koska nyt joka kerta näen tuossa katseessa sen miehen, enkä edes muista tarkalleen mitä tapahtui. Toivottavasti vielä jonain päivänä muistini palautuu ja olen valmis kohtaamaan viimeisetkin asiat. En tunne vihaa enkä oikeastaan ole edes surullinen. Jollain tapaa vain tyhjä olo. Minulta otettiin jotain minkä olisin halunnut jakaa minulle tärkeän ihmisen kanssa. Ihmisen joka olisi ymmärtänyt hetken tärkeyden. Kai enemmän kuin mitään muuta, haluaisin tietää miksi niin tapahtui ja miten mies selitti tekonsa itselleen.

Painoasiaa

Painosta puhuminen on tabu. Aina ollut ja aina tulee olemaan. Se miten eri kulttuureissa suhtaudutaan painoon vaihtelee suuresti. Saako turistille kuitenkaan huomauttaa mitään painosta vaikka se olisi tarkoitettu positiivisena? Ja entä väärin ymmärretyt kommentit, onko niistä oikeus loukkaantua vai pitäisikö ne vain sivuuttaa siinä missä kaikki muutkin kommentit. Entä jos jollain on oikeus huomauttaa painosta niin kenellä se sitten on? Omalla perheellä, ystävillä, tuntemattomalla vai ravitsemusterapeutilla? Ja onko sekään oikeutettua että usein läheisen negatiivisena ymmärretty kommentti satuttaa enemmän kuin tuntemattomalta tullut kommentti? Eikö olisi reilua sivuuttaa kaikki kommentit samalla arvolla, miettimättä sitä keneltä kommentti tulee? Ettei läheisten tarvitsisi kärsiä suurempia omantunnontuskia toisen satuttamisesta kuin mitä tuntemattomien täytyy, etenkin kun tuntemattomia tuskin kiinnostaa. Eikö jokaisella olisi oikeus painaa juuri sen verran kuin painaa ja kenelläkään ei oliisi mitään sanottavaa siihen, ei negatiivista eikä positiivista. Kuitenkin painosta huomautettaminen aiheuttaa huomattavasti enemmän pahaa kuin hyvää mieltä.

Kuolleen miehen askeleet

Kävellen, matkalla minnekään. Istuen, ajatuksella tulevaan. Maaten, matkalla menneeseen? Kuollut, askeleet painautuneet multaan. Reitti yhä tallella, jonkun toisen kuljettavaksi. Jatkaako kukaan kulkua, pysyykö hengissä loppuun asti? Kuopataanko, korvataanko, annetaanko anteeksi? Unohdettujen muistojen maa. Kukkaniityllä yksi ystävistään, unohtaa mustan sydämen puhdistaa. Ikuinen kuolema kauniin peilin takana. Selviätkö kulta? Minun täytyy nyt mennä. Tuut, tuut, tuut. Katkaistun puhelun hälytysääni roikkuu ilmassa. Viimeinen asia mitä kuulet, kaikuu mielessä. Tuut, tuut, tuut.

Ymmärtämisasiaa

Mikä siinä on, että ihmiset ymmärtävät toisen tuskaa mutta eivät kuitenkaan tee asialle mitään? Mitä hyötyä on toiselle siitä että häntä ymmärretään jos sitä ei kuitenkaan tuoda esille? Sehän on sama kuin ei olisi ymmärretty ollenkaan. Ei toinen saa tietää kuitenkaan. Sitten toinen vain on itsekseen ja miettii että miksi häntä ei ymmärretä. Jossain vaiheessa olisi hyvä näyttää että ymmärtää toista ja että tietää että toisella ei mene hyvin. Jossain vaiheessa olisi aika auttaa. Muuten tulee taas lisää itsemurhia ja sitten mietitään miksi ei sanottu mitään sillon kun toinen vielä eli. Puhukaa ihmiset vielä kuin voitte! Kadutte muuten vielä myöhemmin.

Kävelen pimeää käytävää. Pelkään pimeää enkä tiedä, miksi kävelen tätä samaa pimeää käytävää joka päivä. Joka yö minä pelkään. Pelkään sitä unta mikä tuo kaiken minun luokseni uudestaan. Kaikki ne kokemukset joita en koskaan päässyt karkuun, kaikki ne kuvitelmat, joista joskus tulee totta. Ehkä tämä vielä joskus helpottaa, en tiedä. Juokseminen ei auta. Menneisyys takana saavuttaa minua, tulevaisuus edessä juoksee luokseni. Seison näiden kahden ajan törmäyspisteessä. Kaadun ja olen jälleen rikki.