Odotushuone oli valkoinen. Ra-ta-ta-tat. Ra-ta-ta-tat. Ra-ta-ta-tat. Kynnet osuivat lasisen pöydän pintaan. Aika mateli. Flap, flap, flap. Joku pläräsi lehteä. Sekunti. Minuutti. Tunti. Olin varma ettei hoitaja ikinä tulisi. Olin varma, että tässä oli kaikki. Juuri ennen kuolemaa koko elämä välähtää silmien ohi. Viimeinen hetki katua kaikkea pahaa ja iloita kaikesta hyvästä. Siksikö olin tässä? Ei, nyt ei ollut kyse minusta. Halusin pois. Ahdisti. Lähdin juoksemaan päättömästi ja törmäsin lasioveen. Elämä välähti ja sillä hetkellä tajusin, ettei kyse koskaan ollutkaan minusta. Jostain kuului syntyvän vauvan itku.

Hän istui lattialla jalat levällään kuin pieni lapsi. Valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseen olla rauhassa. Saadakseen ajatella. Hän oli lähestulkoon alasti. Niukka musta toppi peitti vain vaivoin hänen rintansa. Jalassa keltaiset tangat. "Ampiainen", hän ajatteli.
Pieni lapsi istuu lattialla alasti tuijottaen eteensä. Ei kontaktia. Hän ei halua kuunnella. "Autistinen", he sanovat. Olenko minäkin siis autistinen, kun istun mustassa topissani ja keltaisissa tangoissani lattialla. Aivan kuin se pieni lapsi. "Säälittävä", he vain toteavat ja jatkavat matkaansa. Tunnit kuluivat, tai kenties vain sekunnit, en enää tiennyt. Rasvaiset hiukset roikkuivat lättäninä olalleni. "Säälittävä", sana kaikui mielessäni. Laitoin kädet korvilleni, en halunnut kuulla. Lopulta nousin ja kävelin pois katsomatta taakseni. Silti tiesin pienen lapsen yhä istuvan siellä ja tuijottavan eteensä. Hän istuisi siellä aina.

Sana. Illuusio. Harhakuva. Mistä sitä koskaan tietää, mikä merkitys sanoilla on. Kuulija. Merkitystä ei ole sanotulla, vaan kuullulla, ja sillä, mitä jätetään sanomatta. Merkityksettömästä tulee merkiätyksellistä vasta kun se jätetään sanomatta. Mutta eihän kukaan halua kuulla lauseen loppua. Ihmiset haluavat uskoa.
Kysytään johdattelevia kysymyksiä ja suututaan jos vastaus ei mielytä. Eihän nainen, joka on valmistautunut juhliin monta tuntia, halua kuulla mitään pahaa. Kysymys "Miltä näytän?" onkin vain retorinen kysymys, johon on kuitenkin pakko vastata kuulijan toivomalla tavalla. Ei voi vastata "Rumalta", tai "Samalta kuin aina". On vastattava niin, että kuulija on tyytyväinen. Koskaan ei siis voi tietää, milloin toinen todella tarkoittaa sanojaan. Jäljelle jää vain se, mihin uskomme. Mikään sanottu ei koskaan ole todellista. Sanottu muuttuu kuulijan mukaan koska kuulemme, mitä haluamme kuulla.

Pala palalta murtui pois. En uskonut sitä. En halunnut. Käänsin katseeni tielle ja jäin odottamaan. Odottamaan uutta aamua. Uutta ystävää. Uutta, joka olisi valmis särkymään puolestani. Ketään ei tullut.

Lattialla on tyhjä maljakko. Se on särkynyt. Etkö näe kuinka sirpaleet ovat rauhallisia? Se on kauneimmillaan juuri nyt. Surullista kyllä, et näe kuinka kaunis se on. Sinulla on kiire siivota sirpaleet pois. Täytyy saada ehjä tilalle. Samalla tavoin, kun ihminen särkyy. Se ei ole enää täydellinen. Täytyy saada tilalle uusi. Mutta etkö näe, että se tarvitsee vain vähän liimaa?