Hän istui lattialla jalat levällään kuin pieni lapsi. Valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseen olla rauhassa. Saadakseen ajatella. Hän oli lähestulkoon alasti. Niukka musta toppi peitti vain vaivoin hänen rintansa. Jalassa keltaiset tangat. "Ampiainen", hän ajatteli.
Pieni lapsi istuu lattialla alasti tuijottaen eteensä. Ei kontaktia. Hän ei halua kuunnella. "Autistinen", he sanovat. Olenko minäkin siis autistinen, kun istun mustassa topissani ja keltaisissa tangoissani lattialla. Aivan kuin se pieni lapsi. "Säälittävä", he vain toteavat ja jatkavat matkaansa. Tunnit kuluivat, tai kenties vain sekunnit, en enää tiennyt. Rasvaiset hiukset roikkuivat lättäninä olalleni. "Säälittävä", sana kaikui mielessäni. Laitoin kädet korvilleni, en halunnut kuulla. Lopulta nousin ja kävelin pois katsomatta taakseni. Silti tiesin pienen lapsen yhä istuvan siellä ja tuijottavan eteensä. Hän istuisi siellä aina.